Blogin loppu.

Olen juonut alkoholia viimeksi reilu kolme vuotta sitten. Raittiuskategoriassa olen päätynyt siis luokkaan "vakiintunut raittius".  Tämän jälkeen en enää tänne kirjoita, en oikein usko että alkoholin suhteen elämässäni enää mitään muutoksia tapahtuu. Tai jos tapahtuu, se on sitten uuden tarinan paikka.

Aina kun asiaa ajattelen, olen onnellinen - ja "kiitollinen" - siitä, että onnistuin lopettamaan alkoholin käytön. Kiitollinen lainausmerkeissä, kun en oikein tiedä kenelle tai mille pitäisi olla kiitollinen. Ehkä vaikka sitten elämälle.

Poppakonsteja en osaa muille jakaa. Kun lopetin, olin tilassa, jossa pelkäsin mitä tapahtuu, jos jatkan juomista, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Jotain vain naksahti, kun inho juomista kohtaan muuttui isommaksi kuin himo. Se pelko kannatteli ensimmäisten viikkojen yli, jollain kroppa alkoi toipua fyysisesti ja fyysinen vieroittautuminen onnistui. Siinä rinnalla sitten rakensin itseäni pala kerrallaan: ryhdyin etsimään, mistä saisin elämääni sitä iloa, jota tuopin pohjalta turhaan etsin. Sikäli varmaan voin sanoa, että onnstuin, kun alkoholin vaikutuksia ei ikinä - ikinä - ole ikävä.

Muutaman viikon sisällä mm. Hesarissa on ollut alkoholistiaiheisia artikkeleita. Jossain kerrottiin, että alkoholististakin voisi tulla kohtuukäyttäjä, mutta ei kaikista. Joko siinä tai toisessa artikkelissa joku kuitenkin lopuksi pohti, että kannattaako sitä riskiä ottaa. Minulla ei ole tarvetta tai halua edes kokeilla.

Ensimmäiset kuukaudet olin aika vereslihalla tilanteissa, joissa normaalisti nautittiin alkoholia, ja pelkäsin, että juomattomuuteen kiinnitetään huomiota. Vähän niin kuin häpeäisi kahta asiaa: sitä että juo (liikaa) ja sitä, että ei juo. Järki yritti selittää, että ei sillä, että ei juo alkoholia, oli hitusenkaan merkitystä kenellekään muulle kuin itselle, ja vähitellen sitten käytäntökin osoitti tuon järkeilyn todeksi. Nykyään menen tilaisuuksiin ajattelematta koko alkoholiasiaa, ja sitten lähes yllätyksenä voi tulla se, että joku kysyy että enkö juo lainkaan (tällöin kyseessä on joku tuttu, joka toki on vuosien mittaan nähnyt minun juovankin). On myös käynty niin, että henkilö, joka on tuntenut minut vuosia myös raittiusaikana, kyseli vasta tuossa kolmivuotispäiväni kynnyksellä, että enkö minä enää juo lainkaan.

Ehkä tuo osoittaa senkin, että olin vähän turhankin taitava kaappijuoppo. Niin taitava, että en edes puolisolle tai lapsille kertonut todellista syytä nykyiselle absolutismille, eli että lopetin, koska olen alkoholisti. Sillä, miksi lopetin, ei kyllä pitäisi olla muille mitään merkitystä, enkä ole siitä tilivelvollinen. Sukurasitukseni on sellainen, että alkoholin käytön minimointi olisi terveyssyistäkin perusteltua; nurkissa pyörivälle nuorisolle tekee ihan hyvää nähdä esimerkkiä myös siitä, että aina ei ole pakko juoda, jne jne.

En ole niitä ihmisiä, jotka puhuvat omista murheistaan, vaan niitä, jotka kuuntelevat muiden murheita. Meitä murheiden suhteen tuppisuita joskus moititaan, mutta minä olen sitä mieltä, että molempi parempi.  Temperamentteja on erilaisia: jos minulle sopii paremmin, että kirjoitan anonyymisti ja puran murheita mieluummin näin kuin kasvokkain jollekin tutulle, niin sitten toimin niin. Toiselle taas kirjoittaminen ei tuo mitään, vaan puhuminen, jossa saa välittömän palautteen. Eikö ole viisainta, että jokainen käyttää sitä keinoa, joka itselle sopii.

Sinulle, joka päädyit tähän kirjoitukseen etsiessäsi tietä ulos juomiskierteestä: jos minä pystyin lopettamaan, pystyt sinäkin. Takerru toivoon, tutustu itseesi. Etsi päiviisi uutta täytettä ja uutta tekemistä, jolloin alkoholin arvo vähitellen vähenee. Hakeudu itsellesi luontevien tukikeinojen piiriin: lukeminen, kirjoittaminen, vertaistuki, ammattiapu - mitään keinoa ei kannata väheksyä tai pitää huonona. Kaikki keinot raitistua ovat yhtä hyviä, sinun pitää vain löytää omasi. Etsimättä et sitä löydä.

Tähän reiluun kolmeen vuoteen mahtuu kaikenlaista isoa ja pienempää tapahtumaa. Tunnistan tapahtumia, joista olisi saattanut seurata romahtaminen, vaikka toisaalta lopetusvaiheessa olin pisteessä, jossa kulissit ympärilläni tuskin olisivat kauaa kestäneet, joten ehkä se romahdus olisi tapahtunut ennen niitäkin. Ja kun katson eteenpäin, niin minulla olisi tulossa yhä loistavampia tilaisuuksia juoda pää täyteen ilman että kukaan huomaa mitään (paitsi oheisvaikutuksina). Olen niin onnellinen, että ei tarvitse.

Onnellinen siitä, että saan olla juomatta.

Juomiselle pitää olla vaihtoehto

Törmäsin Kalevassa julkaistuun juttuun "Opiskelijajärjestöt: Juomiselle pitää olla vaihtoehto"

Otsikossa on tiivistetty olennainen, joka koskee useita "tavisalkoholisteja": joko ennen alkoholisoitumista tai sen jälkeen, raitistumista yritettäessä.

Erityisesti nuorelle, mutta toki vanhemmallekin, toivoo vaihtoehtoja. Muitakin tapoja kuulua joukkoon, tuntea yhteisöllisyyttä. Että ei tarvitsisi vetää kännejä joka viikko voidakseen tutustua opiskelutovereihin.

Raitistujalle tuo onkin sitten Se Juttu: on löydettävä jotain niin palkitsevaa, että juomisen merkitys ja kiinnostavuus omassa elämässä edes vähitellen katoaa. Tänä kesänä olen saanut tehtyä paljon sellaista, josta jää pitkäksi aikaa hyvä mieli, ja johon en olisi juovana aikana kyennyt. Tätä tunnetta en vaihtaisi pois.

Alkoholisti on ihminen

Tuttava kertoi lähipiirissään paljastuneesta alkoholistista. Nuori pari, joista toinen juo itseään säännöllisesti tilaan, jossa ei muista kuka on ja missä asuu, ja kuulemma näkee harhojakin. Asiaa pui nyt puoli sukua ja toiselta puolelta pidetään salassa. Tukitoimet on aloitettu, voisi kai sanoa onneksi. Kyseinen henkilö on käynyt päihdelääkärillä tms, ja prosessi jatkuu.

Olen kyseisen pariskunnan kerran tavannut/kätellyt, joskus vuosia sitten tuttavani juhlissa, ja tuskin tunnistaisin jos kadulla tulisi vastaan (minulla on huono ihmismuisti). Silti tuntui pahalta.

Alkoholismi toki, ja se että nuori ihminen on jo päässyt noin "pitkälle". Pahemmalta tuntui kuitenkin se puolikkaan suvun asenne, jotenkin siitä henki sellainen "että kyllä me se laitetaan järjestykseen ja parannetaan". Vaikka toki tuttavakin sitä korosti, että oma haluhan siinä on löydyttävä..

Kun vaan muistaisivat, että ei alkoholismi tee ihmisestä tahdotonta myttyä, jota siirrellään hoitotiskiltä toiselle. Vaikka kuinka välittäisi, on toiselle jätettävä tilaa löytää oma raittiutensa ja oma tapansa raitistua, toki tukien mutta niin, että sen tien löytäminen jää sille hairahtuneelle itselleen.

Se ei tarkoita, etteikö sen oman perheen pitäisi asettaa rajoja ja olla hyväksymättä sitä että pankkitili juodaan tyhjäksi. Rajojen asetus kuuluu kuitenkin omalle perheelle, ei serkuille tai tädeille tai edes appiukolle - ellei sitten juoppo heitä päätä avukseen pyytää.

Toki sekin suretti, että edessä on mahdollisesti nuoren perheen rikkoutuminen, jos tilanne ei muutu. Raadollista kyllä, niin saattaa olla parempi: joskus toipumisen käyntiinlähtö edellyttää täydellistä elinpiirin muutosta, ja se on helpompi tehdä ilman lapsia kuin sen jälkeen kun lapsia on hankittu.